perjantai 22. huhtikuuta 2022

Missä välissä enemmistöstä tuli intersektionaalisia feministejä?


Pöyristyminen on riittävä todiste

Aloitetaan lainauksella Daniel Nylundin kirjasta Uhriutumisen kulttuuri: ”Uhriutumiskulttuuri on luomassa uutta ja aika erikoista sankarityyppiä. Se on täysin riippumaton sankarin henkilökohtaisista ominaisuuksista tai käytöksen moraalisuudesta. Riittää, että häntä on kohdeltu väärin ja hän on uskaltanut kertoa siitä maailmalle sellaisella tavalla, että maailma hoitaa kostamisen hänen puolestaan.” (Sivuhuomautuksena: tämä teksti on kirjoitettu välittömästi tuohon lainaukseen päästyäni kyseisestä kirjasta) Maailmanlaita on ihmiskunta sotinut jossain päin maailmaa lähes tauotta, enkä tiedä koska viimeksi olisi vallinnut maailmanrauha niin, ettei vähintään pientä rajakiistaa ole ollut jossain päin palloamme. Täällä lännessä, moraalisen ylemmyyden kehdossa, ei hetkeen olla kunnolla rähisty, mutta pienempiä häiriöitä on ollut ihan riittämiin ja päättäjämme ovatkin tehneet aivan loistavaa työtä varmistaakseen sen, että olemme ”Ruotsin tiellä” saamassa lieveilmiöitä siitä tehdystä politiikasta.

Mikä näitä kaikkia sotia ja kärhämöitä yhdistääkin, jos otetaan vaikka tarkasteluun viimeiset 70 vuotta, onkin se, kuinka jokaisessa taistelussa on tiedetty välittömästi mikä on se ”hyvä” ja mikä se ”paha” osapuoli. Rauhan pommeja ja demokratiaa saa jakaa vapaasti, mutta ne pahat syntiset tulisi koko maailman mahdilla tallata kuoliaaksi. Koko maailman katseet kohdistuvat siihen uhriutumiskulttuurin sankariin, jonka media on nostanut korokkeelle. Ketään ei kiinnosta ihmisten kuolema tai kärsimys jossain paskanistanissa tai vuosikausia jatkuneet heimoriidat Afrikassa. Hirmuvaltiaat saavat rauhassa alistaa ja tappaa omaa kansaansa eikä kukaan ole vaatimassa boikotointia, koska silloin jäisi se seuraava iPhone hyllyyn ja merkkivaatteita orjatyönä tekevät lapsukaiset eivät saisi leipää pöytään jos me täällä lännessä emme kuluttaisi sitä krääsää vaan tuottaisimme itse omat tarpeemme.

Ultimaatisen pahan erehtymätön merkki onkin se, että enemmistö tuomitsee jonkin asian ja pöyristyy siitä niin paljon, että ovat valmiita laittamaan kyseisen maan lipun sosiaalisessa mediassa profiilikuvaansa! Sitten tehdään keräyksiä ja muodostetaan nopeasti suuria yhteisöjä avustusten mobilisoimiseksi, koska niin suuri määrä pöyristymistä osoittaa kiistattomasti, että juuri nyt on tosi kyseessä! Ja ainoastaan ne todelliset ihmishirviöt kehtaavat millään tavalla kyseenalaistaa mitään osaa siitä kerrotusta tarinasta, vaikka ne asiantuntijat itsekin kertovat kuinka se tarina perustuu tasan tarkkaan yhden osapuolen sotapropagandalle - mutta älä siitä huoli, kyllä tällä kertaa media kertoo totuuden asioista, kuten ovat tehneet tähänkin asti esimerkiksi tämän kauhian pandemian ja ilmastonmuutoksen aikana. Vuosikausia eskaloitu viha tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan on puhdasta sattumaa eikä se ole lainkaan rasistista täysin asiaan liittymättömiä mutta ”väärän etnisyyden” omaavia kohtaan purkaa se kaikki paha olo joka tuli sitä televisiota katsoessa.


Sama ilmiö uudella nimellä

Vielä jokunen vuosi sitten enemmistö naureskeli intersektionaalisille feministeille kuinka he loukkaantuvat kaikesta ja tietävät sen ainoan oikean syyllisen tuosta vaan (valkoinen lihaa syövä heteromies) ja pystyvät sen jopa todistamaan akateemisesti - miksi muuten alalle löytyisi todella helposti rahoitusta jos ilmiö ei olisi todellinen?! Nyt ei enää naurata, kun sama ilmiö on levinnyt enemmistön keskuuteen, tosin se täydellinen pahan ilmentymä on henkilöitynyt nyt yhteen mieheen ja siihen etniseen ryhmään johon hän kuuluu. Trump ehti jo omalla kaudellaan osoittaa, kuinka laajalle se intersektionaalisen feminismin pohjalla muhiva kollektivismi onkaan levinnyt, mutta häntä ei sentään syytetty ihan kaikes… eikun hetkonen. Trump ja hänen pahat syntiset kannattajansa olivat syyllisiä kaikkeen, minkä jokainen edistyksellinen tiesi satavarmasti koska se valtamedia kertoi asian niin olevan. Mutta eihän media nyt mielipiteitä manipuloisi, eikös?

Jos siis unohdetaan kaikki ennen taisteluiden alkua tapahtuneet asiat, joista oltiin pöyristytty kovin laimeasti viimeisten vuosikymmenten ajalta, tilanne on tuomittava. Suuri sankari joka vaan ihan sattumalta esiintyy Gladiaattori-elokuvan päähenkilöltä kopioidulla habituksella ja jonka historia joudutaan taas täysin ohittamaan, kertoo nyt omaa uhritarinaansa ja valtaväestö pyyhkii kyyneleitä kasvoiltaan kun tarkkaan luotu täysin propagandistinen esitys yhdistettynä loistavaan tarinankerronnalliseen puheeseen tuodaan ruutuihin. Koko maailma pysähtyy kuuntelemaan kun suuri sankari puhuu ja vaatii koko maailmaa rankaisemaan sitä suurinta pahaa jota maa päällään kantaa. Manipulatiivinen tyyli ja täysi historian unohtaminen sekä taustalla olevien muiden voimien täysi huomiotta jättäminen voisi aiheuttaa semmoista hienoista kyseenalaistamista, mutta uhrikulttuurimme ei suvaitse pienintäkään poikkeavaa näkemystä. On vain hyvä ja paha, valitse puolesi.

Jos siis naureskelit kahjoille feministeille vielä vuosi sitten ja nyt olet vaatimassa isompaa pahaa tulemaan rankaisemaan sitä mediassa maalattua suurta vihollista, voit onnitella itseäsi: olet muuttunut itsekin intersektionaaliseksi feministiksi. Ei, tälläkään kertaa sinua ei kiinnosta ihmisten kärsimys vaan vaadit kriisin ratkaisua kaatamalla lisää aseita kriisialueelle, jonka tiedetään vain ja ainoastaan pitkittävän niiden paikanpäällä olevien ihmisten kärsimystä. Mutta ketäs se kiinnostaa, kun taistellaan suurta pahaa vastaan viimeiseen ukrainalaiseen saakka ja jos se ei vielä riitä, vedetään samaan konkurssiin vielä rähinä naapurimaatamme kohtaan viimeiseen suomalaiseen saakka, aivan kuten Ruotsin vallan aikanakin. Se pyhä viha ja kostaminen nousevat tärkeimmiksi asioiksi. Loppuviimein tilanne on kuitenkin sama vanha: Eri herrat, sama piittaamattomuus suomalaisia kohtaan. Mutta se kaikki on vain yhteiseksi hyväksi, koska media niin kertoo.


Sodat ei sotimalla lopu

Ehkä muutaman vuosikymmenen jälkeen, tai kuten poliittisesti korrekti historiantutkimus tekee, eli odottaa sen sata vuotta tapahtumasta, uskalletaan nostaa sielä taustalla olevia tahoja esiin. Useampikin suuri filantrooppi ja mahtisuvun edustaja löytyy miljardeineen sieltä konfliktin taustalta, mutta toki jää nähtäväksi kuinka vahvasti sitä historian kirjoitusta loppuviimein tullaan ohjailemaan. Itse tiedän että tuskin itse tulen näkemään niitä kirjoja nousevan myyntilistojen kärkeen, joissa ihmiset paljastavat mitä siellä verhojen takana tapahtui eikä vaan papukaijana toista sitä kiiltokuvaa sankarista jonka media esitteli. Emme kuitenkaan ole vielä likelläkään sitä tilannetta, vaan ensin tämä katastrofi täytyy eskaloitua niin paljon että siellä taustalla tehdyt suunnitelmat voidaan oikeuttaa kansalle ja ne omat kaverit voivat tulla sitten jälleenrakentamaan ne rauniot. Ne menetetyt ihmishenget ovat vain tilastoja, eivät kenenkään kavereita, sukulaisia tai perheen jäseniä? Osa teistä tulee kuolemaan, mutta se on se riski jonka päättäjämme ovat valmiita ottamaan.

Suuret muutokset vaativat yleensä suuria uhrauksia, mutta ne jotka tekevät uhrauksia nykypäivänä eivät yleensä ole itse siitä kärsimässä vaan alttarille kannetaan sijaiskärsijöitä. Edellisen uhritarinan naiset ja lapset olivat jostain syystä muuttuneet matkansa varrella partaansa vuosikymmenen verran trimmanneiksi alaikäisiksi poikalapsiksi, mutta ei anneta faktojen pilata hyvää tarinaa. Tällä kertaa se taistelu saatiin tuotua riittävän lähelle kotia, että vain sydämetön paha ihminen ei avosylin ottaisi vastaan pakolaisaaltoa, joka oltaisiin helposti voitu vaan ohjata alueille joissa taisteluja ei käydä. Media antaa kuvan konfliktista, jossa paha valloittaja polttaa kaiken maan mennessään, mutta jostain syystä paikalliset kertovat asiasta kovin poikkeavaa tarinaa. Mutta ne poikkeavat äänet halutaan vaientaa, koska silloin uhriasemaa halvennettaisiin ja se pyhä viha pahaa vihollista kohtaan muuttuisikin sisäiseksi konfliktiksi ihmisissä. Ja kuka sitä kognitiivista dissonanssia kaipaa kun media osaa kertoa satavarmasti kuka on hyvä ja kuka paha?

Konfliktin ruokkiminen vähän kerrallaan on pahin mahdollinen asia kaikille osapuolille. Itse konfliktikin kasvoi hitaasti kiehumispisteeseensä saakka vuosien saatossa, eikä kukaan siihen halunnut mennä välillä puuttumaan täällä moraaliposeeraavassa lännessä. Melkein kuin oltaisiin vaan odoteltu että koskahan se siitä roihahtaa kunnolla, että päästään taas tienaamaan? Tavallisten ihmisten kannalta rauha olisi se paras ratkaisu, koska ihmishenki ainakin ihmisoikeusjulistusten mukaan on se arvokkain asia. Asioista ei edes haluta keskustella, vaan asetelman on oltava kristallinkirkas - on uhri ja on alistaja. Hyvä ja paha. Kaikki jotka tätä asetelmaa epäilevät ovat pahoja ja ainoastaan uhrin puolelle asettuvat ovat hyviä. Annas ko mä autan: uhreja ovat ne kaikki tavalliset ihmiset, niin siviilit kuin sotilaat, jotka käskystä noudattaen ja ihmisten ahneuden vuoksi ovat pakotettuja aiheuttamaan kärsimystä toisilleen. Yksikään ”hyvä johtaja” ei uhraa kansaansa omaksi edukseen ja omien aatteidensa tai kaveriensa vuoksi. Niitä hyviä johtajia ei kilpailun vuoksi vaan sinne johtoon ole juurikaan eksynyt… tai jos on, ne on demokratisoitu maailmanpoliisin toimesta hyvin nopeasti. Pelin hengen ymmärtävä johtaja voi yrittää sinnitellä siinä rajalla, mutta yhdenkään maan johtaja ei ole likikään niin voimakas, kuin ne tahot jotka omistavat lähes kaiken maailman omaisuudesta. Ne oikeat vallan verkostot eivät välitä tippaakaan joistain ”maista” tai ”kansoista”. Muutoksia varten luodaan vaan alkuun riittävä polarisaatio ja sitten annetaan ihmisten tapella keskenään, koska eiväthän ne hajoittaisi ja hallitsisi, taaskaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti