lauantai 6. toukokuuta 2017

Vastuuvapaus omasta itsestään

Vastuu teoistaan

Jokainen ihminen on vastuussa tasan yhden ihmisen tekemisistä: omistaan. Vastuu ja syyllisyys ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, jotka kannattaa muistaa erottaa toisistaan, vaikka ovatkin usein käsi kädessä matkallaan. Yleensä ei haetakaan kenen vastuulla joku asia on, vaan kuka on syyllinen mihinkin tekoon. Politiikassa vastuun pompottelu on elinehto, koska kukaan ei halua niskoilleen syytettä kaikkien muiden muroihin kusemisesta. Kun kukaan ei ota mitään vastuuta tekosistaan politiikassa, herääkin kysymys johtaako maata vain joukko syyntakeettomaksi laskettavia roistoja?

Kun ei haluta ottaa vastuuta omista teoistaan, miksi kantaa vastuuta edes omista päätöksistään minkään muun asian suhteen? Annetaan lääkärin päättää terveydestä, poliisin päättää onko omat teot rikollista vai laillista ja heittää lopunkin vastuun vaikka yläkerran olennoille. Nämä yhdistämällä saadaankin aikaiseksi henkeen ja vereen auktoriteettiuskovainen ihminen, joka ei ole vastuussa mistään omasta asiastaan. Joku muu tulee aina antamaan selkään tai silittämään päätä seurauksena siitä mitä meni tekemään. Koska joku käski tehdä jotain, ei muuta itse tekoa millään tavalla...

Elämä on täynnä valintoja ja päätöksiä, joista jokainen on itse vastuussa. Valitsemalla se pienin paha, on vastuussa siitä että valitsi pahan. Moisen päätöksen voi helposti itselleen selittää, mutta valehteleeko siinä itselleen kun vain väittää ettei muuta vaihtoehtoa ollut kuin tehdä omaa arvomaailmaa vastaan jokin teko? Syyllisiä voi aina etsiä myöhemmin, samoin kuin selityksiä, mutta joka ikinen teko mitä ihminen tekee, on hän itse siitä vastuussa. Poikkeuksena voidaan tietysti pitää epänormaalia tajunnan tasoa - paitsi jos on itse sen muunnetun tilan itselleen aiheuttanut, esimerkiksi vetämällä oman pään ihan sekaisin jollain aineella.


Vastuu sanoistaan

"Sananvapauteen kuulu myös sananvastuu" on yksi muunnelma hyvinkin yleisestä sanonnasta, missä sanoja usein kuvittelee oman moraalisen käsityksensä olevan ylivertainen tähän syytettyyn ajatusrikolliseen nähden. Tietysti jokainen on vastuussa sanomisistaan, mutta jokaisen on oltava samalla viivalla kun tuomioita väärästä sanomisesta langetetaan. Näinhän ei Suomessa ole enää ollut pitkään aikaan, eikä siitä liioin kukaan ole vastuussa saatikka syyllinen pahasti kieroutuneeseen tilanteeseen. Onko yksikään vallassa oleva (tai ollut) millään mittakaavalla kelvollinen moralisoimaan mitä saa ja ei saa sanoa, kun omat teot eivät kestä päivänvaloa?

Joskus pitää sanoa lujasti, joskus häjysti, eikä se siltikään uppoa kuulijaan. Silloin voikin kyseenalaistaa "pitää sanoa" ja huomata, että se oli oma valinta sanoa niin. Tämä itseaiheutettu mielialan muutos, eli kun kimpaantuu jostain ja tulee sanottua mitä sattuu, on hyvin inhimillinen tapahtuma. Onko siitä suutuspäissään sanomisestaan vastuussa? On, samoin kuin syyllinen jos tuli rikottua rajoja, mutta sen sijaan että joku muu tulee sanomaan "tsot tsot" ja lätkäisee vihapuheesta tuomion päälle, pitäisi se sanoja itse ymmärtää tekonsa erheellisyyden. Jos sanoja on siltikin sitä mieltä, että mitä tuli sanottua on oikein, sitten pitääkin miettiä onko se syyttäjän näkemys virheellinen.

Elämme aikaa, missä väärin sanominen on suurempi rikos kuin väärin tekeminen. Samalla sanotaan sanojen olevan tekoja, jolla muka selitetään tämä sanomisen ja tekemisen rangaistavuuden lähentyminen. Kenen idea tämä onkaan? Niiden, jotka eivät ota omista sanoistaan eikä teoistaan mitään vastuuta, vaan huutavat auktoriteettiä rankaisemaan näkemiään väärintekijöitä. Tragikomiikkaa parhaimmillaan, voisi sanoa... Eriävä mielipide omasta kuplasta on siis yhtä paha asia, kuin joku kävisi pyyhkimässä turpaan? Mutta kun se sanomisesta loukkaantuminen on osittain kuulijan vastuulla, onko se sitten sama kun juosta pää edellä seinään ja syyttää muita omasta mustasta silmästä?


Jotain siis puuttuu

Kun ihminen ei pysty enää tunnistamaan itse oikeaa väärästä vaan tarvitsee siihen aina jonkun muun apua, on jotain mennyt pahasti pieleen. Lakipykälät on suurelta osin tehty suojelemaan niitä laatineita ihmisiä ja heidän sidosryhmiään. Uskontojen doktriinit on luotu alistamaan ja hallitsemaan suuria massoja. Loputon määrä määräyksiä ja sääntöjä on luotu pitämään yhteiskunnat kasassa, vaikka todellisuudessa sääntöjen määrä kertoo enemmän yhteisön hajautuneisuudesta ja välinpitämättömyydestä muita jäseniään kohtaan. Ei moraalia tule luoda tyhjästä ja kirjoittaa sääntökirjaksi, se tulee tulla syvältä ihmisestä itsestään...

Ja se syvä voima, joka yhdistää ihmiset, on yleisimmin nimetty empatiaksi. Kyky asettaa itsensä toisen asemaan. Lähes jokaisella ihmisellä, sielä jossain syvällä, on kyky yhdistää toiseen ja etsiä keinoja mistä kaikki hyötyvät. Poliittinen korrektius tuhoaa tämän kyvyn ja korvaa sen älyttömillä ja jatkuvasti muuttuvilla säännöillään. Yhteinen hyvä korvataan joidenkin hyvällä ja auttaminen on joltain toiselta pois ottamista ja jakamista uudelleen niille, joiden auttamisesta saa eniten säälipisteitä. Samaa lopputulosta kohti ajaa myös kaikesta kilpaileminen - minä itte, muut sitte. Nykyään narsismi on hyve, empatia taas heikkous...

Ehkä maailma, missä kaikki välittäisivät itsestään ja muista on utopistinen. Maailma, missä ihmiset tekevät virheitä kuten ennenkin, mutta oppivat niistä - yrittäen välttää samoja virheitä toistamiseen. Kuinka kaukana sitten moisesta maailmasta ollaan? Ei kovinkaan kaukana, ei puutu kuin... ihmisten ottavan vastuun sanoistaan ja teoistaan, ymmärtävän itseään ja toisia, hyväksymään niin omat kuin muidenkin virheet ja heikkoudet... eli olla vain ihmisiä toisilleen. Siis ennen kuin loukkaat toista sanoilla tahi teoilla, sinun tulisi kulkea kilometri toisen kengissä - näin olet kilometrin päässä toisesta ja jaloissasi toisen kengät?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti